The Net Delusion – Suomi (Finnish) discussion

Below is a Finnish translation of Jonathan Kelley’s chapter-by-chapter discussion of The Net Delusion

Evgeny Morozov: The Net Delusion

The Net Top of Form 1

Delusion: Johdanto.

Morozov aloittaa kirjansa The Net Delusion (Netin harha) kuvaamalla omaa muutostaan kiiluvasilmäisestä kyber-utopistista siihen, mitä hän kutsuu “kyber-realistiksi.” “Seurattuani aikani demokraattisten vapauksien kaventumista synnyinmaassani Valko-Venäjällä, hankkuiduin mukaan länsimaiseen kansalaisjär-jestötoimintaan, joka pyrki edistämään demokratiaa ja tiedotusvälineiden uudistusta entisen Neuvostoliiton vaikutusalueella internetin avulla.” Muutamassa vuodessa hänen alkuinnostuksensa kuitenkin hiipui. Kansalaisia alistavat valtiot alkoivat käyttää internetiä levittääkseen propagandaa sekä valvoakseen ja tarkkaillakseen oppositiota samalla, kun monet aktivistit jättivät aktiivisen ruohonjuuritason toiminnan siirtyäkseen hankkeisiin, jotka Morozovin mukaan syyllistyivät “internet-sentrismiin”, poliittisen keskitien kulkijoiksi.
Kaksi kysymystä keskustelun pohjaksi:

1) Miten olet itse luovinut kyber-utopismin ja kyber-realismin välillä?

2) Onko Morozovin hahmotelma asioiden kulusta oikea, vai hylkääkö hän liian hätäisesti ja perusteetta “kyber-utopistit” haihattelijoina? Ja vaikka hän olisikin oikeassa, että tietyt tahot antavat internetille liikaa kunniaa vapauttavana voimana, seuraako siitä mielestäsi, että utopismi on aina epätarkoituksenmukaista tai haitallista?

The Net Delusion: Luku 1 – Google-oppi

Johdantoluvussa Morozov määrittelee Google-oppinsa: “innostunut usko tekniikan vapauttavaan voimaan yhdistettynä vastustamatto-maan haluun värvätä Silicon Valleyn start-up -firmat maailmanlaajuiseen taisteluun vapauden puolesta”. Kirjan ensimmäisessä luvussa hän käsittelee laajemmin tätä teesiään. Hän kirjoittaa Iranin “Twitter-vallankumouksesta” ja väittää, että pakonomainen kiinnostus Twitteriä kohtaan oli tuolloin  liioiteltua. Hän myös uskoo, että Google-oppi epäonnistui, koska yksinvaltaiset hallinnot kykenivät helposti leimaamaan mukana olleet teknologiayritykset Yhdysvaltain etuja myötäileviksi pikemminkin kuin kansan suuttumuksen aidoksi ilmaisuksi.

Morozov muistuttaa myös, että osa yrityksistä, joista demokratian edistäjät ovat riippuvaisia, ovat kieltäytyneet liittymästä Global Network Initiative (GNI) -aloitteeseen tai niillä on muita syitä oman yksityisyytensä turvaamiseen (a la Google).

Toisaalta Morozov korostaa, että hän ei kuulu niihin, jotka ovat yksiselitteisesti internetiä vastaan. Itse asiassa hän kannattaa sitä ja hyväksyy sen. Mutta samalla varoittaa, että yksinkertainen olettamus, että parempi teknologia johtaa väistämättä avoimempaan yhteiskuntaan ja demokraattiseen hallintoon, on sekä väärä että vaarallinen.

Kysymyksiä keskustelen pohjaksi: 

1) Arabikevään aikana keskusteltiin paljon siitä, minkälaista teknologiaa aktivistit käyttivät – ja joita teknologioita hallitukset yrittivät kaataa – eri maissa. Syyllistyimmekö tässä jälleen Morozovin Google-oppiin unohtamalla olennaiset valtioiden sisäiset tekijät ja keskittymällä vain uusiin vekottimiin?

2) Ja kuitenkin sensurointipyrkimykset näyttivät kostautuvan hallituksille esimerkiksi Egyptissä ja Tunisiassa (vaikkakin vähemmän muualla). Mitä tämä kertoo näiden hallitusten vastatoimista Web 2.0:aa kohtaan?

3) Liittyykö politiikan ulkoistamiseen voittoa tavoitteleville yrityksille ja yhteisöille vaaroja? Vai onko ulkoistaminen ainoa johdonmukainen tapa edetä, kun otetaan huomioon internetiin liittyvät tosiseikat vuonna 2011?

The Net Delusion: Luku 2 – Tekstiviestitystä kuin vuonna 1989 

Luvussa 2 Morozov kuvaa monien oppineiden ja poliitikkojen taipumusta nähdä yhtäläisyyttä uuden teknologian nykyisen voiman ja Neuvostoliiton ja muiden rautaesiripun maiden hallintojen kaatumisen välillä. Hän viittaa Hilary Clintonin 2010 internetin vapautta koskeneeseen puheeseen, jossa hän vertasi blogikeskusteluja Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa harjoitettuun maanalaiseen julkaisu-toimintaan väittäen faksien auttaneen kommunismin kaatumisessa.

Morozov väittää tällaisten analogioiden olevan osaamattomia ja kömpelöjä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin, hän kirjoittaa, että “informaatio” ei varmasti ollut ainoa – tai edes ensisijainen – tekijä vuonna 1989. Neuvostoliiton sisäiset rakenteelliset seikat sekä Gorbatshovin politiikka olivat syitä sille, että Neuvostolitto ei ollut enää valmis antamaan sotilaallista tukea auttaakseen muita maita tukahduttamaan mielenosoituksia. Radio Free Europe- ja Voice of America-radioasemat olivat toiminnassa vuosikymmeniä totalitarismin jatkuessa enemmän tai vähemmän taltuttumattomana.

Toiseksi Morozov toteaa, että hallitukset ovat nykyään usein fiksumpia sen suhteen, millä tavalla ottavat osaa uuteen teknologiaan, asia jonka tutkimista hän jatkaa kirjansa seuraavissa luvuissa.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Morozov kirjoittaa: “Väite, että valokopiot laukaisivat ratkaisevan muutoksen Venäjällä ja sitten muissa alueen maissa, on niin irvokasta historian yksinkertaistamista, että saman tien voi luopua kokonaan historiantutkimuksen harjoittamisesta.” Oletteko samaa mieltä, että kylmän sodan päättyminen on tältä osin kirjoitettu väärin? Jos kyllä, niin miten?

2) Morozov käsittelee erilaisia analogioita, joita ihmiset tekevät Berliinin muurin ja “kybermuurien” välillä, ja väittää tuollaisen edustavan laiskaa ja haitallista ajattelua tarkasteltaessa teknologioita, jotka ovat paljon vuorovaikutteisempia ja joustavampia kuin koskaan aiemmin?  Viittaukset historiallisiin ennakkotapauksiin voivat kuitenkin olla tärkeitä minkä tahansa ajankohtaisen tapahtuman käsittelyssä. Onko olemassa parempia analogioita modernin autoritaarisen järjestelmän ja modernin teknologian välisen suhteen tarkasteluun?

The Net Delusion: Luku 3 – Orwellin suosikki-Lolcat*

Luvussa 3 Morozov väittää internetin viihdeulottuvuuden suuntaavan ihmisten huomion pois politiikasta, ja että osaavat  autoritaariset järjestelmät hyödyntävät tätä internetin ominaisuutta. Hän esimerkillistää väitettään muun muassa Venäjän “The Tits Show” -ohjelmalla; “Lostia” laajasti TV:ssä esittävällä Kiinalla; pornografialla Vietnamissa; “Avataren” näyttämisellä Kuubassa. Hän viittaa myös itäsaksalaisten mahdollisuuteen seurata Länsi-Saksan ja Yhdysvaltojen todellisuuspakoisia TV-asemia 1980-luvulla ja väittää tämän mahdollisuuden vähentäneen painetta poliittista aktivismia kohtaan. Videopelit, YouTube … kaikki palvelevat politiikasta etääntymistä tylsistyttäen aktivismin terää tavoilla, joilla Aldous Huxley visioi tulevaisuutta kirjoissaan.

Morozov kirjoittaa myös, miten monet keskeiset intellektuellit Venäjällä näyttävät tulleen hämmästyttävän epäpoliittisiksi ja että internet on sallinut tieteellisen tutkimuksen kukoistaa sellaisissa paikoissa kuten Kiinassa. “Kaikki potentiaaliset  vallankumoukselliset näyttävät elävän miellyttävässä henkisessä ja älyllisessä maanpaossa jossakin Kaliforniassa”, hän kirjoittaa. Huom: Morozov on itse vierailevana professorina Stanfordin yliopistossa.

* LolCat on kuva, jossa on yhdistetty kissan kuva humoristiseen tekstinpätkään.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi: 

1) Morozov harmittelee, että demokratia jää kulutusmyönteisyy-den – konsumerismin – varjoon sen jälkeen, kun viestintäkanavat molemmille ovat avattu. Oletteko samaa mieltä, että tämä on keskeinen huolenaihe?

2) Mitä mieltä olette Morozovin siitä tekstistä, joka koskee  modernin totalitarismin “Orwell-Huxley”:laista tarkastelutapa-kirjoa? Ottaen huomioon, että mainitut kirjalliset tuotokset ovat vuosikymmenten takaa, onko parempia ajankohtaisempia näkemyksiä tulevaisuuden poliittisesta maisemasta?

3) Morozovin kirjassa on suurenmoinen lainaus: “Se että Isoveljen ei enää tarvitse tarkkailla kansalaisiaan, koska he itse katsovat Big Brotheria televisiossa, tuskin lupaa hyvää demokraattiselle vallankumoukselle.” Mutta onko asia todella näin vai onko kyseessä vain älykäs sanaleikki?

The Net Delusion: Luku 4 – Sensuroijat ja herkät tunteet

Kirjoittaessaan nykysensuurista Morozov väittää, että nykydiktaattorit ovat hyvin kekseliäitä valvoessaan kansalaisten pääsyä verkkoon ja informaation saantia yleensä. Keinoja joita he käyttävät ovat esimerkiksi blogikirjoittajien ottaminen osaksi yhteiskunnan instituutioita, sensuurin joukkoideointi (crowdsourcing) sekä yhä kehittyneempien suodatus- ja seurantaohjelmistojen käyttö.

Kiinan “GreenDam” (so. Windows-suojaohjelmisto), Facebook-ystävien tai Twitterin käyttäjien jakamien linkkien seuranta (tällä tavoin asettaen ihmisiä epäilynalaisiksi seurustelun perusteella) ja monet muut esimerkit osoittavat selvästi, että ajatus siitä, että autoritaariset järjestelmät olisivat kohdanneet kohtalokkaan vihollisensa juuri teknologiassa, ei ole totta.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Morozov näkee paljon vaivaa tarkastellessaan Distributed-Denial-of-Service -hyökkäyksiä. Näiden hän sanoo vahvasti viittaavan, ainakin toisinaan, valtioiden sponsorointiin. Hän kirjoittaa: “Pahinta DDoS-tyyppisissä sananvapauden-rajoituksissa on, että ne johtavat internet-sensuurin määrän merkittävään aliarviointiin kaikkialla maailmassa.” Oletteko samaa mieltä, että tämä seikka olisi otettava keskustelun-aiheeksi tarkasteltaessa valtioiden sponsoroimaa sensuuria? Onko olemassa muuntyyppisiä hyökkäyksiä sananvapautta kohtaan, joilla on sama tehtävä?

2) Morozov väittää, että niin kutsuttu “diktaattorin dilemma”

-teoria teknologiasta “rohkaisee laiskaa suhtautumista  politiikkaan ja poliittisia kysymyksiä kohtaan”. Hän kirjoittaa myös, että tekniset ratkaisut sensuurin kumoamiseksi eivät yksinään kykene kukistamaan autoritaarisia järjestelmiä. Mikä mielestänne on oikea lähestymistapa niille, jotka haluavat auttaa muutoksen aikaansaamisessa ulkopuolelta, mukaan lukien demokraattiset hallitukset ja ihmisoikeuksia puolustavat instituutiot?

The Net Delusion: Luku 5 – Hugo Chavez haluaa toivottaa sinut tervetulleeksi spinternetiin

Luvussa 5 Morozov käsittelee spinternetiä (ks. http://tinyurl.com/3sv9sfy) – termiä, jonka hän lanseeraa kuvaamaan hallitusten internet-käyttöä propagandatarkoituksiin. Esimerkkeinä hän käyttää Kiinan käytäntöä maksaa kansalaisille hallitukselle myönteisistä kommenteista blogi-sivuilla, Kremliä lähellä olevien nuorten bloggaajien armeijaa Venäjällä ja Hugo Chávezin tehokasta Twitterin käyttöä Venetsuelassa (vastustettuaan sitä aiemmin terrorismin työkaluna).

Morozov väittää, että toisin kuin kyber-utopistit uskovat (so. internet tekee ihmiset vähemmän alttiiksi poliittiselle propagandalle), viestinnän helppous ja monien online-kuluttajien ymmärryksen ja tietoisuuden puute on tehnyt propagandan levittäjien työn paljon helpommaksi. Hän huomauttaa myös, että jokaisella järjestelmällä on omat kannattajansa, ja että nämä ovat usein tehokkain väline varmistamaan, että viranomaiset pääsevät valvomaan, mitä ajatuksia on kulloinkin esillä. Tähän hän lisää sen kiistattoman tosiseikan, että huhut, juorut ja huijaukset leviävät verkossa kaikista vastatoimista huolimatta.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) On merkillepantavaa, että diktaattorit soveltavat usein lännessä keksittyjä työkaluja, kuten julkista suhdetoimintaa ja “astroturfing” (organisoitu nimetön nettikirjoittelu), niin yrityksiin kuin politiikkaankin. Mitä, jos ylipäätään mitään, tämä seikka kertoo keskustelun yleisestä elinvoimaisuudesta ja terveellisyydestä demokraattisissa valtioissa?

2) Morozov väittää, että “taistelun propagandaa vastaan ja internetin pitämisen nimettömänä välillä vallitsee vääjämätön luontainen jännite”. Facebookin markkinointijohtaja Randi Zuckerberg on väittänyt samansuuntaisesti, että internetin nimettömyyden “on väistyttävä” nettikiusaaminen ja muun vahingonteon hillitsemiseksi. Ylittävätkö verkon nimettömyyden kielteiset seuraukset todellakin sen myönteiset puolet? Mitä ei-nimetön internetin käyttö merkitsisi julkiselle keskustelulle ja erimielisille näkemyksille eri maissa?

3) Morozov päättää luvun 5 kirjoittamalla: “Vaikka julkisuuskuvan harhaisen manipuloinnin leviäminen on luonnollinen osa modernia internetiä, voi silti olla mahdollista voittaa julkisuuden manipuloijat niiden omilla aseilla.” Vaikka hänen sananvalintansa on huolestuttavan ironista, hänen huolensa medialukutaidosta ja kriittisestä ajattelusta on pätevä ja aito. Miten kansalaisjärjestöt ja länsimaiden hallitukset voisivat parhaiten vähentää julkisuuden manipuloijien, astroturfaajien ja trollaajien tehokkuutta?

The Net Delusion: Luku 6 – Miksi KGB haluaa sinun liittyvän Facebookiin?

Luvussa 6 Morozov pääsee tärkeään kysymykseen valvonnasta ja tarkkailusta. Hän väittää, että valvonta – ja Data mining-tekniikka* – on helpottunut nykyään, kun on olemassa koko joukko uusia tehokkaita teknologioita (esim. kasvojen tunnistus) ja tekniikoita. Huolimatta joistakin tietosuoja- ja yksityisyydensuojapyrkimyksistä sosiaalisen verkostoitumisen avulla valvonta on nykyään paljon vaivattomampaa. Hän kirjoittaa myös, että kun valvonnasta on internetin myötä poistunut joitakin inhimillisiä tekijöitä, sellaiset ominaisuudet kuten sympatia ja syyllisyydentunne menetetään. *Tiedon analysointi eri puolilta tärkeimmän informaation löytymiseksi.

Morozovin kirjassa on kohtia, joissa hän käsittelee  yksityiskohtaisemmin tietosuoja- ja yksityisyydensuoja-kysymyksiä kuten cloud computing -palvelua, matkapuhelimia ja paikannusohjelmistoja. Hän toteaa, miten monet aktivistit eivät käytä hyväkseen sellaisia teknologioita kuten Tor suojatakseen henkilöllisyytensä – ja vaikka käyttäisivätkin, ne eivät tarjoa täydellistä suojaa.

Morozov väittää myös, että ajatus “tunnistamatomuuden tarjoamasta turvallisuudesta” – siitä, että internet olisi aivan liian iso ja monipolvinen, jotta sitä voitaisiin tehokkaasti valvoa – on yhä vähemmän totta johtuen hakumonitoroinnista ja sosiaalisen median seurannasta.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Morozov väittää, että “Facebookista pois pysyminen ei ole järkevä vaihtoehto useimmille toisinajattelijoille.” Jos Facebookin monet haitat otetaan annettuina, mitä muita vaihtoehtoja on olemassa? Jos voisitte itse suunnitella sosiaalinen internet-verkoston, millä tavoin yrittäisitte taata  yksityisyyden suojelun?

2) Morozov kirjoittaa myös: “nimettömyys tekee aktivistien osallistumisesta myös paljon tehottomampaa” ja viittaa Saharoviin esimerkkinä. Oletteko samaa mieltä? Jos näin on todella, onko edes tärkeää keskustella siitä, että hallituksilla on mahdollisuus kytkeä kansalaiset yhteiskunnallisiin liikkeisiin?

3) Toimivatko länsimaiset yritykset väärin tarjotessaan valvontateknologioita (ja sensuuriteknologioita) autoritaarisille järjestelmille? Mitä, jos mitään, pitäisi länsimaisten hallitusten tehdä asialle?

The Net Delusion: Luku 7 – Miksi Kierkegaard vihaa slaktivismia?

Luku 7 alkaa kuvaamalla valekampanjaa, joka käytti Facebookia mobilisoidakseen kööpenhaminalaisia olematonta uhkaa vastaan, joka uhka kohdistui kaupungin Haikara-suihkulähdettä kohtaan. Hän käsittelee myös tehokasta online-kampanjaa, jolla pyrittiin mobilisoimaan ihmisiä FARC-järjestöä vastaan Kolumbiassa. Näistä esimerkeistä hän siirtyy tarkastelemaan Kierkegaardin ylenkatsetta sitä kohtaan, mitä tämä piti moderniteetin tai modernismin ajan korruptoivana vaikutuksena ihmisen kykyyn elää aitoa, sitoutunutta (ja riskialtista) elämää. Morozov tarkastelee myös Kurt Vonnegutin kyynistä näkemystä “merkityksettömistä” yhteisöistä tai yhdistymisistä (mielenkiintoisena esimerkkinä muun muassa Kommunistinen puolue Neuvostoliitossa).

Lyhyesti sanottuna, Morozov arvelee, että helppoudella, jolla ihmiset kykenevät nykyään ilmaisemaan myönteisiä tuntemuksia joitakin tarkoituksia kohtaan – ja sitten pesemään kätensä koko asiasta -, on syövyttävä vaikutus todelliseen, tehokkaaseen aktivismiin. Hän myös valittaa internetin mahdollistaman liikainformation ja suoranaisen väärän informaation määrää. Molemmat aiheuttavat sekaannusta ja siten väistämättä myös heikentävät sitoutumista.

Toisaalta Morozov näyttää kuitenkin romantisoivan menneisyyden toisinajattelijoita – Gandhi, Saharov, Havel, ja jopa Castro -, jotka henkensä kaupalla pyrkivät luomaan muutosta ja innostamaan muita. Morozov kirjoittaa, että “ei ole sellaista asiaa kuin virtuaalinen politiikka”, ja että koetellut ja todelliset järjestäytymisen muodot unohdetaan – uhraten mahdollisuuden todelliseen muutokseen.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi: 

1) Oletteko samaa mieltä, että sosiaalisten verkostojen käyttö joidenkin tarkoituksien edistämiseen johtaa pinnallisempaan sitoutumiseen ja vähentää ihmisten varsinaista osallistumista? Onko teillä antaa esimerkkejä omasta elämästä tai verkostoista, joissa olette nähnyt tämän ilmiön toteutuvan – tai joissa olette nähnyt päinvastaista?

2) Voiko online-verkkoviestintä johtaa “parempaan” konkreettiseen ja fyysiseen aktivismiin? Erityisesti länsimaissa, onko edes ajateltavissa, että olisi tehokkaita sosiaalisia liikkeitä “ilman” tehokasta online-läsnäoloa?

2) Morozov kysyy “Mitä seuraavaksi?”, kun jokin ryhmä tai jokin hanke on koonnut tarpeeksi online-allekirjoituksia, Facebook-fanittajia tai Twitterin retweettereitä. Mitä käytännöllisiä ehdotuksia teillä on tavoiksi, joilla verkkoyhteisöt ja kansalaisjärjestöt voivat saavuttaa tavoitteensa internetin avulla? Minkälaisia esteitä tälle löytyy?

The Net Delusion: 8 luku – Avoimet verkostot, suljetut mielet

Luvun 8:n alaotsikko on “Internet-vapauden kulttuuriset ristiriidat”. Luvun painopiste on siinä, miten termin “internet-vapaus” käyttö, erityisesti (USA:n) ulkopolitiikan näkökulmasta, ei ole läheskään niin yksiselitteistä kuin miltä nopeasti ajatellen voisi luulla. Morozov lainaa Rebecca MacKinnonia: “Ongelma on, että Washingtonissa fraasi “globaali internet-vapaus” on kuin Rorschachin testi, jossa eri ihmiset katsovat samaa musteläiskää ja näkevät siinä hyvin erilaisia asioita.” Morozov huomauttaa Yhdysvaltojen diplomaattien puhuvan toisinajattelijoille avoimesta pääsystä tietoon samalla kun tukevat hallituksia, jotka tehokkaasti vaimentavat näitä samoja toisinajattelijoita, kuten Azerbaidžanissa ja Mubarakin Egyptissä. Lisäksi se, että CIA on niin hyvin sijoittunut  uuteen mediaan, ei ole jäänyt huomaamatta ulkomaisilta  johtajilta, jotka ovat alkaneet luoda omia intranettejään ja tukea muita kuin yhdysvaltalaisia formaatteja.

Se mistä Morozov kirjoittaa tässä yhteydessä, tulee korostutetusti esille esimerkiksi uutisissa Yhdysvaltojen reaktiosta Wikileaksin päätökseen vuotaa julki USAn  diplomaattisähkeitä tai jopa seuraavassa artikkelissa CIA:n Twitteriä ja Facebookia seuraavista kirjastonhoitajista:

http://www.telegraph.co. uk/technology/twitter/8869352/CIAs-vengeful-librarians-s ….

Jopa Hillary Clintonin taannoinen tuki lainsäädännölle, jolla olisi mahdollisesti rajoitettu lasten pääsyä väkivaltaiseen verkkoaineistoon syö hänen uskottavuuttaan internet-vapauden puolestapuhujana.

On kiistatonta, että verkkorikollisuuden ja verkkosodankäynnin välimaastossa roskaposti, tekijänoikeuksien valvonta, lapsiporno, kansainväliset lääkeyritykset, terroristisolut, uhkapeli, nettikiusaaminen ja jopa verkon puolueettomuus, internetin-sisällön sääntely demokratioissa, kukoistavat. Morozovin mukaan täysin läpinäkyvä teeskentely, että “internet-vapaus” on selvä ja yksiselitteinen käsite, voi itse antaa  diktaattoreille vahvan perusteen väheksyä kritiikkiä vetoamalla eri politiikkavalintojen luontaisiin ristiriitoihin.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Onko länsimaiden tekopyhyyttä vaatia avointa internetiä samalla kun ne itse sensuroivat ja valvovat internetiä, joko suoraan lainsäädännöllä tai luovuttamalla nettivalvonnan sensurointia mielivaltaisesti harjoittaville yksityisille yrityksille? Miten antaisitte paremman viestin tai loisitte politiikan, joka ei heti vaikuttaisi ristiriitaiselta?

2) Mitä mieltä olet Yhdysvalloista, joka vaati PayPalia ja luottokorttiyhtiöitä katkaisemaan palvelunsa Wikileaksille viime vuonna, ja siitä että nuo yritykset myös alistuivat painostukselle? Onko tämä mielestäsi esimerkki hallituksen liian suuresta vaikutusvallasta vai asianmukaisesta  toiminnasta laitonta toimintaa harjoittavaa järjestöä kohtaan?

3) Morozov lainaa TechCrunchin Michael Arringtonia, joka sanoo “Asian ydin on, että emme enää oikeasti välitä yksityisyydestä. Ja Facebook vain antaa meille juuri sen, mitä me haluamme.” Morozovin mukaan tämän kannan tai näkemyksen vaikutukset internetin käyttäjille autoritaarisissa järjestelmissä voivat olla kohtalokkaita. Oletteko samaa mieltä? Entä seuraukset demokraattisissa valtioissa?

The Net Delusion: Luku 9 – Internet-vapaudet ja niiden seuraukset

Haastaen suoraan kyber-utopistit tai -haihattelijat, jotka näkevät internetin ihmelääkkeenä sodankäynnin lopettamiseksi ja ihmisiä yhdistävänä tekijänä, Morozov luettelee luvussa 9  lukuisia tapauksia, joissa internetiä käytetään kansallisuus-aatteen yllyttämiseksi, revisionistisen historian ja myyttien tulkinnan mahdollistamiseksi ja etnisten jännitteiden lisäämiseksi. Lisäksi internet on osoittautunut siunaukseksi uhanalaisten eläinlajien ja ihmisen elinten kaupalle (puhumattakaan lapsipornosta). Ja ei-valtiolliset toimijat käyttävät erilaisia verkkotyökaluja hyökätäkseen ja ahdistellakseen vähemmistöjä tai toisinajattelijoita geo-paikannuksen avulla ja henkilökohtaisen tiedon julkaisemisella.

Rehellisesti sanoen uutta teknologiaa voidaan käyttää ja käytetään pahoihin tarkoituksiin. Al Qaida on löytänyt internetistä tehokkaan rekrytointi- ja mobilisointityökalun. Meksikon huumejengit käyttävät videoita pelotellakseen yhteisöjä ja löytääkseen sopivia sieppauksen uhreja. Rikollisjengit Yhdysvalloissa ovat käyttäneet tekstiviestintää ja sosiaalista mediaa luodakseen mitä tiedotusvälineet kutsuvat pahoinpitelyn ja varkauksien “äkkijoukoksi” (flash mob*). YouTuben kommenttiosiot madaltuvat usein rotuun liittyvien haukkumanimien juhlaksi. * Flash mob internetin avulla suunniteltu tapahtuma, jossa joukko ihmisiä kerääntyy julkiselle paikalle ja tekee ennaltasovittuna ajankohtana jotain odottamatonta.

Internet voi vaikuttaa heikentävästi valtioiden kykyyn saattaa oikeus voimaan ja ylläpitää oikeusvaltioperiaatteita, minkä Morozov arvelee voivan johtaa anarkiaan. Tiedon kysynnän nopeus voi johtaa tunteita polkevaan järjen käyttöön politiikan ja diplomatian muotoilussa ja toteuttamisessa. Keskustelu usein tyhmentyy 140 merkiksi tai kuka tahansa voi saada mielipiteensä esiin ensimmäisenä ja useimmille ihmisille.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Luuletko internetin olevan kaikki seikat huomioon ottaen (netto) myönteinen tai kielteinen voima ihmisten yhdistämisessä? Käyttävätkö ihmiset internetiä enemmän löytääkseen omille käsityksille vastakkaista näyttöä ja kyseenalaistaakseen omia uskomuksiaan, vai sementoidakseen  omia kantojaan etsimällä omia ennakkoluuloja vahvistavia sivustoja?

2) Morozov kirjoittaa, että internet sallii  vähemmistöyhteisöjen vahvistaa ja virkistää kulttuuriaan, ja ulkomaille muuttaneiden pysyä yhteydessä lähtömaahansa (ja säilyttää näin kulttuurisiteet ehjänä) paremmin kuin koskaan. Mutta he voivat käyttää internetiä myös nostattaen  militanttisuutta ja mahdollistaen fundamentalismin ja separatismin, jotka luovat uusia vähemmistöjä. Ovatko tällaiset kielteiset seuraukset väistämättömiä vai onko harkitumpia tapoja lähestyä näitä kysymyksiä?

3) Eräässä sarjakuvassa New Yorker -lehdessä kerran osuvasti huomautettiin, että verkossa “kukaan ei tiedä sinun olevan koira.” Joillekin tämä on erittäin iso ongelma, koska se johtaa  nettikiusaamiseen ja -häiriköintiin, keskustelun tason huonontumiseen, rasismiin ja äärimmäiseen polarisaatioon. Tilanteen korjaamiseksi jotkut asiantuntijat ovat vaatineet sosiaalisiin verkostoille, kommenttiosioille jne. “oikealla nimellä esiintymisen politiikan” täytäntöönpanoa. Onko tämä parempi tapa edetä? Mitä etuja ja haittoja liittyy tällaiseen politiikkaan?

The Net Delusion: Chapter 10 – Historiantekijät (enenmmän kuin selain valikossa)

Luvussa 10 Morozov tarjoaa monia esimerkkejä siitä, miten hänen näkemyksensä mukaan kyber-utopismi toistaa samaa ihmisen taipumusta liittää uuteen teknologiaan maailman tilaa korjaavia fantasioita. Hän aloittaa sähkösanomista ja pohtii, miten optimistit ja futuristit näkivät niiden taustalla olevan  tekniikan. Sitten hän jatkaa radiolla ja televisiolla vallankumouksellisen ja myönteisen muutoksen tuojina.

Morozov uskoo kyber-utopismin estävän huolella toteutetun politiikan suunnittelun uusien teknologioiden suhteen, ja että ymmärtämättä historiaa olemme tuomittuja toistamaan useita menneisyyden virheitä. Omaksumalla sen, mitä Morozov kutsuu “deterministiseksi asenteeksi” internetiä kohtaan, lakkaamme esittämästä kysymyksiä siitä, miten voisimme asettaa internetin vakavan eettisen pohdinnan kohteeksi. Ja jos lakkaamme ajattelemasta ongelmia niiden sosiaalisten ja poliittisten seurausten kannalta, sen sijaan pitäen niitä yksinomaan teknologisina ongelmina, joihin on vain teknologisia ratkaisuja. ???

Asiat selvästikin etenevät harvoin kuten nämä futuristit  odottavat (tai ehkä toivovat). Ajatus että TV toisi ihmiset yhteen (koska naapurusto kokoontuisi yhteen muutaman TV-laitteen ympärille) ei ennakoinut usean TV:n kotitalouksia puhumattakaan kaapeli- ja satelliittikanavien leviämisestä tai digitaalisesta videotallennusmahdollisuudesta.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Onko internet todellisuudessa “täysin uusi peto”,  olennaisesti erilainen kuin aiemmat teknologiat, jotka Morozov mainitsee? Jos, niin miten?

2), Morozov kirjoittaa: “Se että emme voi vielä laskea tietyn  teknologian kaikkia kustannuksia, olivatpa ne taloudellisia, moraalista tai ympäristönsuojeluun liittyviä, ei tarkoita, että teknologian saisi ilmaiseksi.” Esimerkkinä hän mainitsee valtavat määrät energiaa, joita tarvitaan lukemattomien, internetin elinvoimaisuuden takaavien palvelimien käynnissä pitämiseen. Ylenkatsommeko joitakin internetin todellisista kustannuksista kiirehtiessämme integroimaan sen kaikilla nykyajan elämänalueilla?

3) Morozov kritisoi ajatusta “teknologian neutraalisuudesta” – että se on vain väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan – todeten että tällainen asenne mahdollistaa poliittisten päättäjien vapauttavan itsensä vastuusta kiinnittää huomiota teknologiaan itseensä. Jotkin teknologioista voivat todellakin olla enemmän demokratiaa edistäviä kuin toiset, hän sanoo. Mitä ovat sellaiset uudet teknologiat, ja Web 2.0-työkalut erityisesti, jotka ovat haitallisia demokratialle, ja mitä (jos mitään) päättäjien pitäisi tehdä vastatakseen tähän haasteeseen tai minimoidakseen haitalliset vaikutukset?

The Net Delusion: Luku 11 – Pahojen ongelmien korjaaminen

The Net Delusion-kirjan viimeisessä luvussa Morozov keskittyy edelleen ongelmiin, jotka liittyvät pyrkimykseen soveltaa teknologisia korjausyrityksiä hyvin monimutkaisiin (tai ns. “pahoihin”) ongelmiin. Hän huomauttaa että sellaisilla  korjausyrityksillä on yleensä tapana aiheuttaa ennakoimattomia seurauksia, ja että ne korjaavat pikemminkin oireita kuin syitä.

Hän muistuttaa meitä tärkeästä asiasta: ne, jotka väittävät ymmärtävänsä teknologioita ja tietävänsä vaadittavat  teknologiset ratkaisut, ovat niitä, joilla on eniten voitettavaa teknologioiden täytäntöönpanosta. Morozov vaatii varovaisuutta uskottaessa näille tahoille merkittäviä poliittisia päätöksiä.

Morozov päättää opuksensa tutkimalla mitä hän kutsuu “kyber-realistin manifestiksi”. Käyttämällä Ethan Zuckermanin esseetä “Internet Freedom: Beyond Circumvention” (http://www.ethanzuckerman.com/blog/2010/02/22/internet-freedom-beyond-circumvent …)

lähtökohtanaan hän ehdottaa, että päättäjät alkaisivat panna etusijalle asiakokonaisuuksia, alueellisia asiantuntijoita ja tapauskohtaisia analyyseja poliittisista ongelmista, pikemmin kuin suosia puhtaasti teoreettisia, vain teknologiaan perustuvia “ihmelääkkeitä”. “Kyber-realisteille demokratian edistäminen on liian tärkeä hanke, jotta sitä voisi ohjata eksoottisilla kokeiluilla mainetta niittäneistä Piilaakson laboratorioista käsin.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi:

1) Morozov mainitsee “autoritaarisen järjestelmän kolminaisuuden: propaganda, sensuuri ja valvonta”, ja sanoo, että taistellessaan yhtä pilaria vastaan länsimaiden päättäjät voivat päätyä vahvistamaan kahta muuta. Tämä mielessä pitäen, mihin suosittelisitte, että päättäjät suuntaisivat informaatio-politiikkansa?

2) Mitä lisäisitte Morozovin “kyber-realistin manifestiin”, jos ylipäätään mitään? Onko edes mahdollista uudelleenarvioida julkista politiikkaa Morozovin politiikkaehdotuksien sisällyttämiseksi?

3) Mitä mieltä olitte “The Net Delusion”-kirjasta ylipäätään? Miten vuoden 2011 tapahtumat vaikuttavat näkemyksiinne Morozovin ajatuksista?